Tässä vaiheessa kesää voinen tunnustaa saaneeni vähän nenilleni suurine aikeineni. Takapakkia ei ole vieläkään tullut hurjasti, mutta eipä voida puhua sentään lannistumisestakaan. Kovasti silti olen jäljessä. Onneksi aikaa on vielä pari vuotta eikä ole tarkoituskaan olla valmis ennen tuota uuden vuosikymmenen pyörähtämistä käyntiin. Laiska olen ollut, sen myönnän, mutta puolustaudun pahentuneella taipumuksellani migreeniin. Jostain syystä juuri tänä kesänä olen sairastanut tautia todella paljon, pari kolmekin päivää viikosta. Nyt on menossa onneksi jo hyvä kausi ja vasta nyt tajuankin kuinka puolikuntoinen olen ollut kesä-heinäkuun. Migreenissä sitä luulee koko ajan ihan kohta voivansa jo paremmin, koska otinhan lääkkeen ajallaan. Sitten sitä "ihan kohtaa" toiveikkaana odottelee uskoen lujasti oman ylivoimaisuuteensa. Totuus on, että ainakin minulla kohtauksesta toipuminen vie vähintään vuorokauden. Tänä kesänä kohtaus uusi kerran, pari peräkkäisinä päivinä ja pilasi vielä siis sen jälkeen yhden päivän. Ei, kuulkaas, ihme, etten ole ihan jaksanut pysyä kurissa. Luultavasti ainakin osasyynä on ollut painostava ilma. 

En minä sitä rullaluisteluakaan jaksanut vielä kokeilla, joten olen keskittynyt henkiseen puoleen. Aloitin lukemaan pitkästä aikaa kirjaa, Anna Gavaldan Kimpassa. Ongelmana on vain ollut, että nukahdan aina muutaman sivun jälkeen. Mutta hei, minä sentään luen! Käsityöpuoli sujuu luonnostaan, joten joltain osin voinen pitää itseäni melkoisen aikuisena naisena. Haha.

Olen purkanut turhautumiani pyrkimällä pysäyttämään ilmastonmuutos. Aivan, yhden ihmisen voiminhan se käykin käden käänteessä. En siis ole paasannut siitä lähimmäisilleni perhettäni lukuunottamatta. Sen sijaan olen yrittänyt normaalikierrätyskuvioiden suorittamisen lisäksi opetella välttämään enimpiä muoveja. On se niin väärin, ettei kotitalouksilla ole mahdollisuutta kierrättää muovia kuin pullopalautuksina! Hankalin osiokin on jo tullut vastaan. Jostain syystä minua arastuttaa mennä ostamaan lihat ja kalat tiskiltä ja päädyn raahaamaan kotiin muovi- & kaasupakattuja suikaleita ynnä muita klönttejä. En oikein uskalla mennä lähellekään tiskiä katselemaan hintoja ja laatuja, kun heti on joku kyselemässä mitä saisi olla tai voinko auttaa. Tai sitten olen tiellä, kun jonon ensimmäiset haluaisivat tehdä nopeasti ostoksensa. Tänään olin kuitenkin jo oksentaa kananfileepakkauksen suojakaasujen syöksyessä suoraan nenän kautta sisuksiini. Hyi hirveetä, miten semmoisessa hajussa säilötty liha voi olla edes syötäväksi kelpaavaa saati hyvää?! Missä vaiheessa olen taas alkanut ylipäätänsäkään pitämään ylijalostettua kanaa hyvänä ravintona?? Meillä on pakkasessa aina jotain riistaa ja kalaakin, mutta ei ne kata läheskään koko vuoden tarpeita. Pakko kai se on opetella yrityksen ja erehdyksen kautta tämäkin. Yleensä sekoan jo kysymykseen "paljonko laitetaan" ja viimeistään haukon henkeä saatuani hintalapulla varustetun pakettini käteeni. Kotona sitten vielä tajuan ostaneeni ihan liikaa päivän parin tarpeisiin. Mun elämäni taitaa oikeasti olla tosi helppoa, jos pystyn tätäkin pitämään ongelmana. Ei valittamista oikeasti, mukavia uusia haasteita vain. Aina on jotain tehtävää ollakseen edes vähän entistä parempi.